Niin on viikko sitten vierähtänyt. Onneksi pääsee koulunpenkille lepäämään. Näin lasten kanssa ”lomaillessa” ollaan siis oltu viikko anoppilassa ja nyt pari touhukasta päivää kotona ja alkaa jo tämä homma riittää. Niinhän sitä sanotaan ettei ihminen näe onneaan edessään, mutta voinen selitää aatoksiani. Siis tytöllä on nyt oksennustauti joka alkoi tänään toistamiseen, pojan se kävi jo läpi, poika huutaa taukoamatta hampaiden tuloa ja itse olen flunssassa. Siis tämä kaikki kävi niin, että tyttö toi vatsataudin tarhasta ja tartutti kaikkiin ja taasen tytön setä toi flunssan mukanaan tavatessamme, joten tässä ollaan.
Tänään kun elämä on hiukan alkanut jo voittaa olen sentään saanut aika lailla luettua ja tehtyä kotitöitä, kuten imuroitua ja 3 x pyykkikoneet + kuivuri ym. Tytön kanssa olin eilen pidempään ulkona ja siellä tuo ei-niin-oksenteleva sulostus näki cityoravan joka tuli haastamaan tämän kilpajuoksuun tällainen mammutti perässään. No, jäipä tuo tyllerö sitten hetkeksi aatoksiinsa katselemaan minne se kurre meni, joten sain hänet napattua ja palautettua pihaan. Tätä ennen olin viimeisiä tämän hetken käyttövarojani käyttämässä lastentarvikekirppiksellä, joka on aivan oivallinen paikka kun täytyy ostaa koko vaatevarasto nyt tarhaa varten uusiksi ja sitten tulee vielä haalari-, kuravaate-, tarhatossu-,villavaate-,vaihtovaate-,varavaihtovaate,- ym. ostokset päälle. Poika siis aloittaa reilun viikon päästä päiväkodissa käymisen ja mulla eei ollut sille mitään valmiina kun on eri sukupuolta ja suhteessa pitempi kuin esikoisemme. Eli rahaa palaa!
Ja raharei’istä puheen ollen, meidän kivoissa sisarusrattaissa on eturenkaassa reikä, eli en pääse niillä minnekään. Täytyy siis mitoittaa liikkuminen muiden antamien autokyytien ja tuon kaksivuotiaan jalkavoimien ja yksösrattaiden varaan. Miksen hommannut niitä sateenvarjotuplia jotka aioin? Miksi?
Tyttö osaa muuten kaiken kivan päälle huutaa päästä irti ja muhun sattuu syyttä julkisesti. Ai tätä vanhemmuuden ihanuutta kun on sitten huolestuneet kanssaihmiset siinä minua katsomassa joka en ole edes lähellä tyttöä. Tai sillon kun olen, olen myös takuuvarmansaletti ettei voi sattua mihinkään jos ohjaa eteenpäin esim lelu- tai karkkihyllyltä. Ja tämä jatkuu kotona jossa mies tulee katsomaan mitä teen! Siis oikeasti! Mitä tämä tällainen on? Uhmaa? Vanhemmat on natsisikoja-aatetta? Yliherkkyyttä?
Vaatteita:
Nämä on jo tullut aikaa sitten mutta nyt vasta saan ne tänne.
Äitimuorikin oli täällä käymässä ja hän otti vahingossa käyttöön keittiövaa’an kipon ja sanoin vaistomaisesti että ”ei se mitään vaaka on jo roskissa kun tyttö laittoi sen mikroon” johon hän muisti hetkiä aiemman lauseen päättyneen sanoihin ”ei se mitään se puhelin ei toimi kun tyttö laittoi sen hanan alle”, mitähän seuraavaksi?
Tuo mikrotettu keittiövaaka ei ole niin houkutteleva idea kuin voisi luulla sillä sehän on metallia ja sitä kipinöintiä jonka näin sen muutaman sekunnin ajan kun juoksin mikrolle en unohda koskaan, jo sen pesukone/kylpyhuonepalonkin jäljiltäkin tekee pahaa.
Me haetaan nyt sitten isompaa asuntoa, täytynee nyt vaan jaksaa odottaa vaikka tahto olisikin heti muuttaa ja voinee olla että haen töitä tähän opintojen ja elämänpyörityksen ohelle, jotta saadaan asuntosäästöt loppuun kunnialla ja jotta saan työpaikan lainahakemukseen + tietty työkokemusta ja sitä kautta vakipaikan. Joten nähtäväksi jää.
Mutta mutta, kaippa nyt lopettelen tällä erää, näkemisiin siis taasen!
